Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 28.2.2011 antamallaan ratkaisulla 10.000 euroa tasa-arvolain mukaista hyvitystä ja aiheutuneen taloudellisen vahingon

Työntekijän työsuhteessa sovellettiin työehtosopimusta, joka mahdollisti ns. äitiysloman palkallisuuden. Saadakseen äitiysloman palkallisuuden uudelleen, edellytti työehtosopimus työntekijän työskentelevän kuuden kuukauden ajan eri synnytysten välillä. Kanteen keskeinen oikeudellinen kysymys oli se, oliko sovellettavan työehtosopimusmääräyksen työssäoloehto tasa-arvolain sekä työsopimuslain tasapuolista kohtelua koskevan pakottavan määräyksen vastainen ja tuliko määräys siten jättää huomiotta tilanteessa, jossa työntekijä ei jälkimmäisen raskauden vuoksi kyennyt täyttämään työehtosopimuksen mukaista vähimmäistyössäoloehtoa. Lisäksi sovellettava työehtosopimus jopa mahdollisti, ettei niiltä työntekijöiltä, joiden työsuhde oli alkanut ennen 1.3.1998, edellytetty lainkaan työssäoloa.

Käräjäoikeus pyysi asiassa lausunnon tasa-arvolautakunnalta. Lautakunta totesi, että sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto asetti kantajatyöntekijän epäedullisempaan asemaan kuin vertailukelpoisessa tilanteessa olevat muut työntekijät, jotka ovat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuuden kuukauden ajan, tai jotka ovat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuvan sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana. Kantaja erosi näistä ryhmistä kielletyn syrjintäperusteen osalta, sillä hänen työehtosopimusmääräykseen nähden liian varhainen uusi raskautensa ja äitiysvapaansa johti epäedullisempaan kohteluun. Siten lautakunnan mukaan asiassa muodostui syrjintäolettama, jota ei voinut oikeuttamisperustein kumota. Lautakunnan mielestä sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto oli tasa-arvolain vastainen ja lautakunnasta oli selvää, että menettely johtui kantajan raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä ja lautakunnan mielestä menettely täytti suoraan välittömän syrjinnän tunnusmerkit.

Käräjäoikeus viittasi lautakunnan näkemykseen ja katsoi, että raskaussyrjintää epäiltäessä luontevinta oli tehdä vertailu tilanteeseen, jossa syrjintäperusteeksi epäiltyä syytä ei olisi ollut. Syrjintäolettaman syntymistä arvioitaessa oli olennaista arvioida sitä, miten olisi menetelty, jos työntekijään ei olisi liittynyt kiellettyä syrjintäperustetta eli jos hän ei olisi tullut raskaaksi.

Tasa-arvolautakunnan mielestä työntekijä oli vertailukelpoisessa tilanteessa ainakin niiden työntekijöiden kanssa, jotka olivat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuusi kuukautta tai jotka ovat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuvan sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana.

Käräjäoikeus korosti lautakunnan perusteluja siltä osin, kun lausunnossa oli todettu, että työssäoloehdon täyttyminen riippui sattumanvaraisista seikoista, kuten esimerkiksi ennenaikaisesta synnytyksestä, raskaudesta johtuvasta sairaudesta tai ylipäätään raskauden alkamisesta eikä niinkään työntekijän omasta suunnitelmallisuudesta. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi, että työnantajan menettely jättämällä maksamatta kantajalle ns. kolmen kuukauden palkallisuus johtui yksinomaan kantajan raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä.

Mitä tuli tuomittavan hyvityksen määrään, käräjäoikeus viittasi lain esitöihin ja totesi aiemmin voimassa olleen tasa-arvolain muutostarpeista lausutun mm., että raskauteen ja perheenhuoltovelvoitteisiin perustuva eriarvoiseen asemaan asettaminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma ja että kotimainen oikeuskäytäntö oli kehittynyt olennaisissa kohdin toiseen suuntaan, kuin minkä voitiin päätellä olleen eduskunnan tahto tasa-arvolakia säädettäessä. Oikeuskäytäntö ei myöskään ollut käräjäoikeuden mielestä sopusoinnussa EY-oikeuden kanssa. Käräjäoikeus korosti lain esitöihin sekä EY-oikeuteen viitaten, että minkäänlaista syrjintää ei saanut esiintyä sen enempää välittömästi kuin välillisestikään.  Tuomioistuimen tuli myös varmistaa, että seuraamuksilla on ojentava vaikutus, korvauksen tulee olla kohtuullisessa suhteessa aiheutettuun vahinkoon ja että sen tulee olla ehdottomasti nimellistä korvausta suurempi. Syrjinnästä maksettavalla aineellisella hyvityksellä oli käräjäoikeuden mielestä ollut tarkoitus parantaa syrjityn asemaa sekä ennalta ehkäistä syrjintää työelämässä. Käräjäoikeus otti huomioon lain esitöistä ilmenevän ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneeksi muodostuneen oikeuskäytännön sekä kantajan syrjinnän laadun ja vastaajan ilmeisen tietoisuuden siitä, syrjinnän keston ja vastaajan aseman merkittävänä työnantajana ja piti vaadittua määrää asianmukaisena ja kohtuullisena. Käräjäoikeus tuomitsi kantajalle tasa-arvolain mukaisena hyvityksenä vaaditut 10.000 euroa korkoineen, aiheutuneen vahingon korkoineen sekä vaaditut oikeudenkäyntikulut.